Osa 6. Elämällä on monet kasvot  / Kuvia Samin elämästä - Avoin kirjoitussarja

Sami Pikkuaho


Julkaistu: torstaina 9. huhtikuuta 2015


mina ja venni.jpegJo ennen armeijaa toimin jonkin aikaa Oulun yliopistollisen keskussairaalan vahtimestarina. Se ajanjakso antoi hyvän mahdollisuuden tutustua sairaalatyöhön. Olen lapsuudesta asti ollut kiinnostunut sairaanhoidosta. Ensiapukurssit kävin jo varhaisessa nuoruudessa. Haaveilin jo silloin toimimisesta sairaankuljettajana. Kun armeija-aikana hain alan koulutukseen, niin se oli punnitsemani sotilasuran ohella selkeästi kiinnostavin ammattiin suuntautumisen vaihtoehto. Halusin konkreettisesti auttaa ihmisiä vaikeissa tilanteissa.

Työskentelin sairaalan vahtimestarina useampia vuosia. Tehtäviin kuului potilaiden kuljettaminen tutkimuksiin. Työpisteeni oli tänä aikana mm. eri röntgeneissä, isotooppilaboratoriossa, kardiologisella osastolla ja vahtimestarikeskuksessa. Tuolloin opiskelin työn kanssa rinnan Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksella aikuiskoulutusosaston lääkintävahtimestari-sairaankuljettajalinjalla. Tämä onnistui, kun opiskelemaan pystyi iltaisin työpäivän jälkeen. Nuoren perheen elämä ja opinnot tarvitsivat vissit tulot, ja ne rahoitettiin täysipäiväisellä työllä sairaalassa. Muistan olleeni usein varsin väsynyt työpäivän jälkeen. Työn olennainen osa, potilaskuljetus sairaalassa, oli fyysisesti raskasta. Potilaita kuljetettiin sängyllä ja pyörätuolilla pitkiä käytäviä pitkin. Muutaman kerran laskin päivän aikana kävelyä tulleen yli 30 kilometriä. Kuntoilun tarvekin tuli tyydytetyksi, kun ison osan päivää työnsin sänkyä tai pyörätuolia.


Työ oli ihmisläheistä ja sosiaalista. Siinä kohtasi monenlaista puhuttelevaa elämäntilannetta ja kohtaloa. Työssä tulivat vuosien varrelta monet potilaat tutuiksi, kun heidän sairautensa vaati pitkäkestoista hoitoa. Henkinen kanttikin joutui koetukselle, kun kohtasin potilaiden vakavia kohtaloita sairauden yllättävissä käänteissä. Ei ole helppoa kohdata esimerkiksi syövästä parantunut uudelleen sairastunut potilas. Toivon näköalan ylläpitäminen on ensiarvoista. Tutuksi tulleet ihmiset purkivat usein tuntojaan.

Kun muistelen varhaisinta sairaalatyöskentelyn aikaa, tajuan sillä olleen ison merkityksen elämänkatsomukselleni. Näin konkreettisesti elämän rajallisuuden, ahdistuksen ja tuskan ja toisaalta yhteiskunnan mahdollisuuden auttaa ihmistä tämän sairastuessa. Valoisimpia kokemuksia olivat hetket, kun ihmiset saivat kuulla parantuneensa jostakin vakavasta sairaudesta.

Rankimpia olivat tehtäviini kuuluvat vainajien kuljetukset. Kohtasin tilanteita, joissa jouduin kuljettamaan tutuksi tulleen ja sairautensa kanssa taistelleen mutta siihen menehtyneen ihmisen. Pienen lapsen kuolema tuntui vaikeimmalta.

Yhden tilanteen muistan erityisen raskaana. Olimme saaneet vaimoni kanssa ensimmäisen lapsen hieman aikaisemmin. Olin kannellut paljon pientä poikaamme. Jouduin erään yövuoron aikana viemään pienen vastasyntyneen ja synnytyksessä menehtyneen lapsen synnytyssalista patologian laitokselle tunnelikerroksen kautta, joka on OYS:ssa monimutkainen käytäväverkosto. Vaikka siihenkin aikaan oli näkösällä joitakin opasteita, eksyin sinä yönä OYS:n kellarin käytäviin. Etsin oikeaa osoitetta yli tunnin ajan samalla kantaen laatikkoa, jossa pieni vainaja oli. Tilanne tuntui unenomaiselta. Olin hyvin helpottunut, kun viimein löysin oikean osoitteen.

Kuolema tuli sairaalatyöni aikana minulle tutuksi, ja minulla on siihen luonnollinen suhtautuminen.

Kun kohtasin työssäni vaikeita sairauksia, opin näkemään miten suuri merkitys ihmiselle on inhimillisellä hoidolla ja välittämisellä. Hoitohenkilökunnan on välttämätöntä pystyä ottamaan ihminen huomioon kokonaisvaltaisesti eri tarpeineen. Olen kohdannut paljon inhimillistä kärsimystä ja tuskaa.

Kukin kokee sairauden yksilöllisesti. Parantumattomasti sairaiden ihmisten suhtautumiset sairauteen voivat olla toisilleen vastakkaiset. Toinen pystyy käsittelemään tilannettaan ulkopuolisenkin kanssa, toinen taas vetäytyy ongelmansa kanssa kuoreen. Usein kuitenkin kohtasin ihmisiä, jotka olivat vakavan sairautensa kanssa hämmästyttävän tasapainoisia. He osasivat elää päivän kerrallaan ja iloita asioista, joita muut eivät huomanneetkaan. Olen oppinut heiltä paljon. Myöhemmin työskennellessäni sairaankuljetuksessa näistä kokemuksista oli minulle erityinen hyöty.

Opiskelu sairaanhoito-oppilaitoksessa oli innostavaa, ja koin ensimmäistä kertaa oikeaa paloa paneutua tiedon ja taidon omaksumiseen. Opiskelijaryhmämme koostui sairaalavahtimestareista ja Oulun ja lähiseutujen pätevöittämiskoulutuksen saaneista sairaankuljettajista. Moni heistä toimi myös sairaankuljetusyrittäjänä. Taisin olla ryhmämme nuorin opiskelija.

Koulutuksessa nähtiin yhä tärkeämmäksi liittää ensihoito sairaankuljettajan työnkuvaan. Monilla paikkakunnilla oli aloitettu lääkehoidot ja eräät muut toimenpiteet osana sairaankuljetusta. Nimenomaan hoitotason nostaminen kiinnosti minua paljon. Minua kiehtoi mahdollisuus aloittaa korkeatasoinen hoito loukkaantuneen tai sairastuneen luona viipymättä, kun tilanne vaan sen mahdollisti ja sitä vaati. Uusi ensihoidon kehityssuuntaus todella motivoi oppimaan tiedot ja taidot, joiden avulla auttamisen mahdollisuus paranisi.

Kaksivuotista kurssiamme koordinoi kokenut opettajamme Leena Mannila. Hänellä oli kyky saada mitä monimuotoisin ryhmämme suhtautumaan opiskeluun innolla ja etsimään uutta. Uusia kokemuksia ja jopa omien rajojen etsimistä sisältyi runsaasti opiskeluun.

Erityisesti mieleeni on jäänyt harjoittelujakso patologian laitoksella, jolloin edellä sivuttu kuoleman kohtaaminen vielä konkretisoitui obdusenttiharjoituksissa. Ruumiinavauksissa lääkintävahtimestarit työskentelevät patologin avustajina. Hämmästyttävää kyllä, huomasin suhtautuvani suurella mielenkiinnolla tähän ehkä mystiseksikin koettuun työhön. Se avasi ymmärtämään ihmisen anatomiaa, mikä tuki mainiosti muuta opiskelua. Minulle tuo antoisa jakso oli kuitenkin jonkinlaista henkilökohtaista rajojen kohtaamista, ja olin tyytyväinen selvittyäni siitä kiitettävin arvosanoin. Sain myöhemmin myös työtarjouksen obdusentin sijaiseksi patologian laitokselle, mutta en kuitenkaan ottanut sitä vastaan. Silti harkitsin hetken, ennen kuin torjuin tarjouksen.

Elämällä on monet kasvot. Ne näyttäytyvät meille yksilöllisesti. Työ sairaalassa on opettanut iloitsemaan elämästä ainutlaatuisena lahjana. Toivon käyttäväni sen oikein.

 

Viimeisimmät blogikirjoitukset

Luottamuksen arvoisesti


torstaina 13. huhtikuuta 2017

© 2017 Copyright Sami Pikkuaho