Osa 1. Perhe ja lapsuus / Kuvia Samin elämästä - Avoin kirjoitussarja

Sami Pikkuaho


Julkaistu: lauantaina 4. huhtikuuta 2015


mina ja venni.jpegSynnyin 15.12.1967 Tervon kunnassa Pohjois-Savossa kolmilapsisen perheen keskimmäisenä poikana. Vanhempi veljeni on neljä vuotta minua vanhempi, nuorempi veljeni vuoden nuorempi. Tervossa isäni oli kunnansihteerinä. Kunnanjohtajaa kunnassa ei ollut, ei kyllä monessa muussakaan pienessä kunnassa siihen aikaan. Olessani kaksivuotias muutimme Paavolan kuntaan kesällä 1970, josta isäni sai kunnanjohtajan viran. Hän oli silloin Suomen nuorimpia kunnanjohtajia.

Isäni virka-aikana Paavolan ja Revonlahden kunnat yhdistyivät Ruukin kunnaksi. Ensimmäiset lapsuuden muistoni ovat Ruukista, Neittyeentieltä. Sieltä pistävät esiin lapsuuteni ensimmäiset leikkimuistot.

Selkeä muisto minulla on myös Ruukin suviseuroista. Seurakenttä oli todella lähellä, aivan talomme vieressä olevalla pellolla. Karkasimme seuraväen keskuuteen useita kertoja, ja vanhempiamme kuulutettiin noutamaan meitä ”eksyneiden lasten hoivapaikalta”.

Lapsuuteni koti ei ollut lestadiolainen, vaikka vanhempani lestadiolaisista taustoista olivatkin. Myöhemmin molemmat vanhempani löysivät hengellisen kotinsa vanhollis-lestadiolaisuudesta, äitini jo 1970 –luvun alkupuolella ja isäni kymmenen vuotta myöhemmin.

Isäni siirtyi 1973 syntymäpitäjänsä pudasjärven kunnanjohtajaksi.


Runsaat virikkeet ja koulutie

Koulutielle astuin syksyllä 1974 Pudasjärven Kurenalan ala-asteella. Vahvasti mieleeni on jäänyt ensimmäinen opettajani Ritva Niemikorpi, joka otti vilkkaan pikkupojan lempeään mutta vahvaan ohjaukseensa kahtena ensimmäisenä kouluvuotenani. Ritva oli taitava ja ymmärtäväinen opettaja. Koulun ensiajoista mieleeni on jäänyt vaikeus olla kauankaan hiljaa omalla paikallani. Kumma kyllä, ala-aste sujui silti ilman selkkauksia eli mukavissa merkeissä.

Kolmannesta luokasta kuudenteen luokkaamme luotsasi ihailemani opettaja Antti Pesälä. Hän oli jämerä ja suoraselkäinen mies. Tätä vaikutelmaa tehosti hänen urheilullinen ja ryhdikäs olemuksensa. Muistan pohtineeni usein, miten hän aina on niin energinen ja innostunut työstään. Helpolla hän ei meitä päästänyt, mutta osasi vaatiessaankin kannustaa jokaista yksilöllisellä tavalla. Hänen pitämänsä liikuntatunnit olivat erityisen kiinnostavia. Vaikka minusta ei liikuntaintoilijaa tullutkaan, minulle on hänen ansiostaan syntynyt liikuntaan myönteinen suhde. – Kun hänestä tuli Rainer Förstin jälkeen Kurenalan koulun rehtori, ei se minulle ollut yllätys.

Asuimme Iijokirannassa Pudasjärven taajamassa Mursunsaaren vastakkaisella rannalla. Joki oli meille kulmakunnan pojille merkityksellinen elementti. Joen läheisyys antoi meille monenlaisia elämyksiä.

Jokakesäinen uitto oli jännittävää aikaa. Vanhempien kielloista huolimatta meidän poikien askeleet johtivat usein uittopuista syntyneille tukkisumille. Ne olivat isoja virtaan pysähtyneitä puukasoja, joissa tukkeja sojotti ristiin rastiin röykkiöinä. Niiden päällä sitten juostiin varsin vauhdikkaasti. Vaarana oli jalan lipeäminen, tukkien väliin jääneeseen aukkoon lipsahtaminen ja siitä virran viemäksi joutuminen.

Saan edelleen vahvasti mieleeni tuoreen puun tuoksun ja puita pitkin juoksentelun tuoman jännityksen tunteen. Me pojat ihailimme varauksetta uittomiehiä kekseineen. Keksi oli pitkävartinen puusta tehty työkalu, jonka päässä oli metallinen kaksihaarainen koukku. Se iskettiin voimakkaasti tukin kylkeen, ja siten saatiin pitävä ote uittopuun ohjaamiseen. Värkkäsimmepä me pojat joskus itsellemmekin pienemmät keksit joistakin tykötarpeista. Vaikka tukkileikit olivat vaarallisia, me kaikki silti vältyimme naarmuja ja erilaisia pulahduksia pahemmilta vahingoilta. – Jälkeenpäin ajateltuna varjelus on ollut suuri.

Iijoki tarjosi myös mahdollisuuden kalastamiseen ja ravustamiseen. Ravustaminen on jäänyt erityisesti mieleen. Loppukesän pimeinä öinä mertojen kokeminen ja lipostaminen oli jännittävää puuhaa. Nuotiolla istuttiin teetä ja kahvia keitellen ja odoteltiin sopivaa pyydyksen kokemisaikaa. Oman mausteensa pyyntiin antoi tienesti. Monet kerrat paikalliselle ravunostajalle saaliit kannettiin. Poroputaan Matti ravut mittasi ja sumppuunsa sulki. Rahat laskettiin käteen kuitin kanssa. Mellevä oli olo, kun kotiin rahoja juostiin näyttämään. Mukavat tienestit ravustuksesta saatiin useampana syksynä.

Samoihin aikoihin, kuin aloitin koulunkäynnin Rimminkankaan yläasteella, muutimme omaan taloon joenrantaan Iijoen sillan läheisyyteen. Joki näytti usein voimansa kevättulvassa, jonka vaihtelu normaali vesitilaan oli jopa 4,5 metriä. Se aiheutti jännitystä ja pelkoa joenvarren asukkaille. Se toi myös jännityksen kihinää poikien toimintaan. Erityisesti muistan erään suurtulvan. Vesi oli noussut voimakkaasti ja nopeasti. Vaikka talomme oli rakennettu korkealle penkalle, näytti tilanne uhkaavalta. Talomme ympärille tehtiin suojapengertä tulvaa vastaan. Kotiimme johtavan silloisen tien päällä pystyi ajamaan perämoottorilla reilua vauhtia. Veneen sai ajaa melkein portaille saakka. Kouluun ei päässyt kuin veneellä. Tämäkös meistä nuorukaisista oli mainio juttu. Väliaikaisessa saaressa oli mielenkiintoista asua; myönnän kuitenkin jonakin yönä heränneeni katsomaan huolestuneena, että eihän vesi nouse taloon saakka.

Tulvavesissä oli tapana myös kalastaa kutukalaa verkolla. Tähän liittyvät elävät muistot yhteisestä tekemisestä isän kanssa. Istun puuveneen soutajan paikalla. Olemme Pudasjärven läheisyydessä olevan risuttuneen tulvaniityn reunassa kokemassa verkkoja. Isä nostaa niitä paljain käsin minun soutaessa. Ihmettelen miten hänen käsiään ei palele, vaikka vesi on jääkylmää. Haukea nousee tasaiseen tahtiin. Tottuneet kädet päästelevät kaloja verkosta ja minä keskityn pitämään veneen suorassa. Tuulee ja hieman palelee, mutta soutajan tehtävä pitää vene suorassa tuntuu tärkeältä. Kun kalat on päästelty ja verkot taas pyytämässä, alkaa kalastusmatkan mukavin vaihe. Saan ajaa perämoottorilla isän pötkötellessä veneen keulassa. Huomaan isän nukahtaneen, ja olen ylpeä siitä, miten hän luottaa kykyyni ohjata vene kotiin. Matka järveltä jokea pitkin on noin viisi kilometriä, mutta se sujuu joutuisasti. Toivon sen kestävän pitempään. Kotona paistinpannulla tirisee tuore kala. Isä laittaa reilusti suolaa pintaan ja tarjoaa haukea kalakaverilleen.

En poikasena osannut aavistaa, että Iijoki tulisi lyömään vakavamman leimansa nuoruuteni vuosiin: toteutui vesivoimarakennushankkeista johtuva voimakas vastakkainasettelu. Kun muistelen noita nuoruuteni vuosia, tämä asetelma pakkaa synnyttämään mielessäni voimakkaan tunneryöpyn. Konkreettista pelkoakin se on aiheuttanut. Se on antanut oman leimansa elämääni. – Senaikainen kiista Kollajan altaan rakentamisesta aiheutti myllerryksen nuoren miehen mieleen. Kerron näistä vaiheista myöhemmissä kertomuksissa.


Tästä voit lukea osan 2. Kunnanjohtajan poika

Viimeisimmät blogikirjoitukset

Luottamuksen arvoisesti


torstaina 13. huhtikuuta 2017

© 2017 Copyright Sami Pikkuaho