Osa 2. Kunnanjohtajan poika / Kuvia Samin elämästä - Avoin kirjoitussarja

Sami Pikkuaho


Julkaistu: sunnuntaina 5. huhtikuuta 2015


mina ja venni.jpegIsäni toiminta kunnanjohtajana Pudasjärvellä sävytti vissillä tavalla lapsuuttani. Paljon oli ihmisiä, jotka suhtautuivat luontevasti asiaan, mutta joidenkin asenne satutti. En voi sanoa tällä olevan nyttemmin mitään ratkaisevaa vaikutusta tekemisiini ja tekemättä jättämisiini; silti sillä on omat heijasteensa.

Perheemme oli aivan normaali perhe elämässään ja arjessaan. Yhtä periaatetta vanhempani eritoten tähdensivät: isäni asema ei missään nimessä saanut pulpahdella meidän lasten asenteissa eikä käytöksessä. Vaikka perheemme toimeentulo olikin kohtuullisen hyvä, rahaa ei kylvelty turuilla ja toreilla. Varsinkin isäni on aina ollut erityisen tarkka taloudenpitäjä. Rahan saamisen vastineena oli meille pojille usein erilaisia työsuoritteita. Arvostan viisautta, joka ohjasi tätä heidän kasvatustyötään.


Koulunkäynti tuntui aiheuttavan minulle haasteita. Vanhempani tukivat koulutyötäni kannustamalla mutta myös vaatimalla tunnollisuutta. Vaikeuksia syntyi vilkkaudestani ja siitä, että mielenkiinto ei tahtonut herätä lukuaineisiin. Välistä läksyt tuntuivat suorastaan tervan juonnilta. Usein vaikeuksiin johti nopea ja malttamaton kieleni. Sanoin ajatukseni ja mielipiteeni monesti suoraan ehtimättä ajatella asiaa loppuun. Kävin toisinaan jopa haastamaan sanan säilällä opettajaa, jos koin, että minua itseäni tai jota kuta koulutoveriani kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Ajoittain – ei toki järin usein – sain sen takia tutustuttaa takamustani jälki-istuntopenkkiin.

Erityisen epäreilulta tuntui joidenkin opettajain tapa jotenkin kytkeä isäni asema tekemisiini. Joskus minua puhuteltiin kunnanjohtajan pojaksi saadessani nuhteita syystä tai syyttä jostakin kolttosesta. Se nosti sellaisia kapinareaktioita, jotka eivät olleet minulle ainakaan kunniaksi. Tuolloin koulu ei pystynyt paneutumaan oppilaaseen yksilönä tämän vaikeuksissa. Keinot olivat varsin yksioikoiset. Jälki-istunto oli käytetyin rankaisukeino.

Opintomenestykseni ei ollut todistuksissa häävi. Omasta tahdostani tuplasin yhdeksännen luokan. Uusintakierroksella se sujui jo paremmin. Koulunkäyntiin liittyvät vaikeudet eivät olleet vanhemmilleni helppoja. Jälkeenpäin tunnistan heidän yrittäneen kaikkensa minua ohjatessaan ja kannustaessaan. Kuitenkin ymmärsin opiskelun tärkeyden vasta murrosiän myllerrysten jälkeen.

Myös eräät koulutoverit käyttivät tämän tästä isäni kunnanjohtajan asemaa kiusoittelun juonteena. Jopa tuota enemmän kiusaaminen kohdistui hengelliseen vakaumukseeni. Vaikka lestadiolaisuus oli Pudasjärvellä tuttu asia, sitä silti tunsi erilaisuutta koulukavereiden keskellä. Oli aikoja, että minuun kohdistui vakaumukseni vuoksi jopa fyysistä kiusaamista. Se ilmeni läpsimisenä ja tönimisenä. Tuohon aikaan ei koulussa kiusaamiseen osattu puuttua siten kuin olisi kuulunut. Kiusaamisen salasin monien muiden tavoin vanhemmilta ja opettajilta.

Minun on syytä tunnustaa myös itse joskus osallistuneeni kiusaamiseen nimittelemällä koulukavereita. Tätä kadun ja tunnen siitä syyllisyyttä. Se tulee mieleen, kun kiusaamisesta yhteiskunnassa nykyään puhutaan paljon. Onneksi puhutaan ja siihen puututaan. Kiusaamiseen suhtaudun erittäin vakavasti, ja sen sietorajan tulee yhteiskunnassa olla pyöreä nolla jokaisessa koulussa, työpaikalla ja kaikissa yhteisöissä. Kiusaaminen tulee tunnistaa, ja kiusattuja tulee tukea kaikin keinoin.

Seuraavana julkaistaan osa 3. Itseä etsimässä

 

Tästä voit lukea muut julkaistut osat

 


Viimeisimmät blogikirjoitukset

Luottamuksen arvoisesti


torstaina 13. huhtikuuta 2017

© 2017 Copyright Sami Pikkuaho