Osa 5. Taistellen reserviupseerikouluun / Kuvia Samin elämästä - Avoin kirjoitussarja

Sami Pikkuaho


Julkaistu: keskiviikkona 8. huhtikuuta 2015


mina ja venni.jpegOlin saanut lykkäystä asevelvollisuuden aloittamiseen murrosiän huimaustuntemusten vuoksi, näin siitä huolimatta vaikka ne oli diagnosoitu ohimeneviksi. Sellaisiksi ne osoittautuivatkin eivätkä enää myöhemmin vaivanneet.

Armeijaan menin kuitenkin B2-kuntoluokituksella. Aloitin syksyllä 1988 asevelvollisuuden Oulussa Hiukkavaaran huoltokomppaniassa. Tähän komppaniaan koin ensimmäisinä päivinä jonkinlaista kuulumattomuutta. Olinhan hyvässä kunnossa oleva terve nuorimies, vain kuntoisuusluokan vuoksi huoltokomppanian rivissä. Puhuin asiasta komppanianpäällikölle ja pyysin siirtoa kiväärikomppaniaan. Hän suositteli kuitenkin jäämään huoltokomppaniaan alokasajaksi. Hän kertoi, että alokasajan jälkeen oli hyvä mahdollisuus päästä aliupseerikouluun hänenkin komppaniastaan. – Valinta jäämisestä oli hyvä. Koulutus oli samanlaista kuin kivääripuolellakin.


Armeijalla oli erittäin suuri merkitys identiteettini kehitykselle. Huomasin pärjääväni erinomaisesti erilaisissa tehtävissä ja erityisesti ampumisessa. Metsästys oli ollut mieluisaa pikkupojasta lähtien, ja ampuminen oli minulle tuttua. Sain komppaniani ensimmäisten joukossa parhaan merkin ampumiskuntoisuudesta. Otin sen ylpeänä vastaan. Innostuin alokasaikana aliupseereiden toiminnasta. Erityisesti on jäänyt mieleen alikersantti Brykkare, jonka komea basso kajahteli komppaniamme käytävällä. Hän kannusti minua hoitamaan hommani hyvin ja hakeutumaan aliupseerikouluun.

Mieltäni vaivasi kuntoisuusluokkani. Päätin hakeutua sellaisten tahojen puheille, jotka voivat sitä muuttaa. Ei kuntoisuusluokka B2 eikä myöskään B1 mahdollistanut etenkään reserviupseerikoulutusta. RUK:sta en kyllä haaveillutkaan alokasaikana. Sain pyynnöstä kutsun kuntoisuusluokkalautakunnan eteen. Se koostui korkea-arvoisista sotilashenkilöistä lääkärin johdolla. Tällainen lautakunta pystyi korottamaan kuntoisuusluokkaa yhden pykälän kerrallaan. Tavallisempaa oli kuitenkin siinä instanssissa käydä pyytämässä kuntoisuusluokan alentamista. Minä pyysin sen nostoa, terve mies kun koin olevani. Sitä korotettiinkin luokkaan B1 ennen aliupseerikoulua. Kutsu sinne oli minulle mieluinen ja yllättäväkin. Intoa puhkuen aliupseerikoulun oven avasin. Sijoitukseni oli kiväärikomppania.

Aliupseerikouluun ei aina ole erityisen kovaa tunkua alokasajan jälkeen. Monet pohtivat silloin valintaa lyhyemmän ja pitemmän asevelvollisuusajan kesken. Kaikki sinne ehdolle pannut eivät halunneet lähteä, kun taas reserviupseerikouluun on AUK:sta kovasti halukkuutta. Arvelin, että ehkä en sinne pääsisi. Olin kuitenkin saanut takaisin koulussa kovasti rapistunutta itsetuntoa. Sitä tukivat alokasajan hyvät kokemukset.

Kirjalliset kokeet ja käytännön palvelus alkoivat sujumaan hyvin AUK:ssa. Huomasin pärjääväni erinomaisesti porukassa, ja maanpuolustusasiat kiinnostivat. Uskoani reserviupseerikouluun pääsemisestä söi silti edelleen kuntoisuuden B-luokka.

Hakeuduin uudelleen lautakunnan tutkittavaksi. Raadin hämmästys oli suuri, kun olin toista kertaa heidän edessään. Sain korotuksen luokkaan A2. Olin tästä erityisen tyytyväinen, koska se poisti ainakin teoriassa esteen reserviupseerikouluun pääsemisestä. Kun AUK:ssa kerrottiin rukkiin lähtevät, sain ilokseni kuulla olevani joukossa mukana.

Komppaniamme oli reserviupseerikoulun päärakennuksen yläkerrassa oleva 2K. Tästä mieliinpainuvasta koulutusajasta on minulla paljon muistoja kuten varmasti kaikilla RUK:n käyneillä. Jaan tässä kaksi muistoa. Ensimmäinen on minulle erittäin merkityksellinen.

RUK:n kurssijuhlassa upseerioppilailla on mahdollisuuksien mukaan daami parinaan. En silloin seurustellut, joten pyysin tuohon tehtävään oululaista, kaveripiiristäni tuttua neitokaista. Valinta ei ollut sattumanvarainen vaan tarkoin harkittu. Ilokseni hän suostui selittelevään pyyntööni, kaverina vain, totta kai. Juhlat sujuivat mukavasti. Asetin tuolloin mielessäni tavoitteen, joka myöhemmin onnekseni toteutuikin. Anna-Kaijasta tuli vuosi armeija-ajan jälkeen vaimoni.

Toinen muisto liittyy voimakkaaseen kannanottooni eräällä oppitunnilla. Sotilaspastori tiedusteli upseerioppilaiden kantaa aseellisesta valmiudesta isänmaan puolustamiseksi. Muutamien upseerioppilaskavereitteni kädet eivät nousseet. Maanpuolustustahtoni oli palava. Otin varsin kiivaasti kantaa ja olin sitä mieltä, että ei kyseisessä paikassa voi olla aseista kieltäytyjiä. – Asiasta olen samaa mieltä edelleen. Silti en kannata kiivailua, en missään asiassa. Kun asia on tärkeä, voi toki ponnekkaasti mielipiteensä ilmaista.

Koulutusajan RUK:ssa koin mielekkääksi ja kotiuduin sieltä perusyksikköön upseerikokelaana hyvin arvosanoin. Se tuntui erityisen hyvältä, kun sitä heijastelee vaatimatonta kouluarvostelua vasten. Kiinnostuin armeijasta siinä määrin, että hakeuduin jo VA-kersantin paikkaan armeija-ajan päätyttyä. Loppuvaiheessa palvelusaikaani sain kuitenkin kuulla päässeeni Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen aikuiskoulutusosaston lääkintävahtimestari-sairaankuljettajalinjalle. Auttajan kutsumukseni vei voiton sotilaskutsumuksesta.

Kotiuduin reservin vänrikkinä armeijasta syksyllä 1989. Aloitin opiskelut saman tien Oulussa.

Viimeisimmät blogikirjoitukset

Luottamuksen arvoisesti


torstaina 13. huhtikuuta 2017

© 2017 Copyright Sami Pikkuaho